Mies lähti Saksaan vaihto-oppilaaks elokuun lopussa. Sillon ajatus seuraavasta viidestä kuukaudesta erossa tuntu todella pahalta. Siis ihan oikeesti, viis kuukautta, se on aivan tajuttoman pitkä aika. Mietin vaan sitä että joudun olemaan ilman rakasta avomiestäni, oon niin yksin meidän yhteisessä kodissa.
Epätietoisuus seuraavasta tapaamisesta oli hirveetä. Kun mies elokuussa lähti, ei ollu varmaa nähdäänkö ensi kuussa vai vasta joulukuussa. Ollaan nähty noin puolentoista kuukauden välein, ja jouluna mies oli Suomessa onneks kaksi viikkoa. Mutta se epätietoisuus. Se oli niin ikävää. Ei varsinaisesti ollut mitä odottaa, kun ei ollu pienintäkään aavistusta siitä koska seuraavan kerran saisin halata rakastani ja olla lähellä. Kun sai tietää sen päivämäärän jolloin nähdään, alko heti päivien laskeminen ja aika tuntu menevän nopeammin. Oli tavallaan ihan konkreettisesti jotain mitä odottaa.
Mies tulee pysyvästi Suomeen tasan kahden viikon päästä. Enää kaksi viikkoa. Neljätoista yötä. Mihin nää viimeset neljä ja puoli kuukautta on menny? Tuntuu että vastahan mies lähti. Silti tähän neljään ja puoleen kuukauteen on mahtunu niin paljon yksinäisyyttä, kaipausta ja ikävän itkua, ja aika seuraavaan tapaamiseen ja etenkin siihen miehen kotiintuloon on tuntunu todella pitkältä.
Nyt, kun miehen kotiintuloon on enää se kaksi viikkoa, aika tuntuu menevän hitaammin kun kertaakaan koko tänä aikana! Lasken taas päiviä ja joka päivä huomaan ajattelevani monta kertaa että "vielä näin ja näin monta yötä". Aiemmin aika tuntui kuluvan niin nopeasti että joskus jopa sekosin päivien laskussa. Onneksi ne päivät kuitenkin vähenee koko ajan!
Epätietoisuus seuraavasta tapaamisesta oli hirveetä. Kun mies elokuussa lähti, ei ollu varmaa nähdäänkö ensi kuussa vai vasta joulukuussa. Ollaan nähty noin puolentoista kuukauden välein, ja jouluna mies oli Suomessa onneks kaksi viikkoa. Mutta se epätietoisuus. Se oli niin ikävää. Ei varsinaisesti ollut mitä odottaa, kun ei ollu pienintäkään aavistusta siitä koska seuraavan kerran saisin halata rakastani ja olla lähellä. Kun sai tietää sen päivämäärän jolloin nähdään, alko heti päivien laskeminen ja aika tuntu menevän nopeammin. Oli tavallaan ihan konkreettisesti jotain mitä odottaa.
Mies tulee pysyvästi Suomeen tasan kahden viikon päästä. Enää kaksi viikkoa. Neljätoista yötä. Mihin nää viimeset neljä ja puoli kuukautta on menny? Tuntuu että vastahan mies lähti. Silti tähän neljään ja puoleen kuukauteen on mahtunu niin paljon yksinäisyyttä, kaipausta ja ikävän itkua, ja aika seuraavaan tapaamiseen ja etenkin siihen miehen kotiintuloon on tuntunu todella pitkältä.
Nyt, kun miehen kotiintuloon on enää se kaksi viikkoa, aika tuntuu menevän hitaammin kun kertaakaan koko tänä aikana! Lasken taas päiviä ja joka päivä huomaan ajattelevani monta kertaa että "vielä näin ja näin monta yötä". Aiemmin aika tuntui kuluvan niin nopeasti että joskus jopa sekosin päivien laskussa. Onneksi ne päivät kuitenkin vähenee koko ajan!
Voi että mä oon sitten onnellinen kun mun ihana, rakas oma avomieheni on taas täällä. ♥
Mahtavaa että se mies sieltä kotiutuu! Ootte selvinny tosi vaikeasta haasteesta hienosti. :)
VastaaPoistaJossain vaiheessa pelkäsin että suhteellemme käy huonosti. Onneksi kuitenkin on mennyt hyvin, ja toivottavasti yhteinen arki lähtee sujumaan samalla tavalla kuin ennenkin. :)
VastaaPoistaps. Enää 13 yötä!