En nyt saa unta kun asiat pyörii päässä niin pakko tulla purkaa tuntoja tänne.
Tajusin että mä taidan olla oikeestaan vihanen. Muutin toiselta puolelta Suomee miehen perässä kaupunkiin josta en tunne ketään, ja sit mies ottaa ja lähtee ulkomaille ja jättää mut yksin. Reilukerhosta päivää. Kun sillä ois ollu mahollisuus ton vaihdon suhteen jo kaks kertaa aiemminkin. Aluks sen piti lähtee vaihtoon vuos sitten syksyllä mutta se meni puihin siks kun herra ei joitakin papereita palauttanu ajoissa. En tiiä miks ei tän vuoden keväälle sit ees hakenu vaihtoon, melko moni sen luokkakaveri oli kevään vaihdossa niin luulis että ois ollu helppo lähtee kun toisetki. Mutta eheii, nyt olikin loistava tilaisuus lähtee just ku mä ehdin tulla tänne. MIKS JUST NYT?! Voi helvetti sentään!
Kyllähän mies epäröi paljon että lähteekö vai ei, kun ei millään ois halunnu jättää mua yksin. Mä kannustin koko ajan lähtemään, koska vaihto-oppilasvuosi on varmasti aivan uskomaton kokemus. Mielummin sitä muistelee vanhana kiikkustuolissa kun harmittelee sitä että ei lähteny. Mutta silti mua nyt vaan vituttaa ja suututtaa tää.
Monet ulkopuoliset ihmiset on ihmetelly että ai muutit miehen perässä ja nyt se jättää sut ihan yksin. Oon ollu aina vähän silleen että no niin, mitä sitten, mutta nyt tajuan että onhan se aikamoisen paskamainen temppu.
Tänään kävin lääkärissä ja siinä jutellessa kävi ilmi että muutin kaukaa, mies lähti ja teen ihan liikaa töitä. Lääkäri kyseli että onko mulla koskaan vapaata ja jaksanko mä ja sano että ei näin nuorella iällä vielä kannata polttaa itteensä loppuun. Mun oli ihan kyyneleet silmissä, en ihan ees tiiä miks... Ja lääkäri kyllä huomas sen. Mä oikein näin sen lääkärin huolestuneesta katseesta kuinka se aatteli että "tuo tyttö ei jaksa kauaa". Hän kyllä kerto mulle että heidän kauttaan saa apua, että voin ihan hyvin tulla juttelemaan jos on tarvis. Ja kysy että onhan mulla joku jolle puhua, no minä menin nyökkäämään kun en muuhun pystyny kun oisin varmaan alkanu itkee. Eihän mulla ketään oo. Kelle mä tästä kaikesta puhun? Mun on jotenkin todella vaikee myöntää että mä oon heikko. Mun vanhemmatkin on varmaan miljoona kertaa kuullu mun suusta lauseen "kyllä mä pärjään". Ihan oikeesti mua pelottaa koska mä romahdan täysin. Mä en jaksa. Mulla ei oo ollu reilu puoleentoista kuukauteen vapaapäivää niin että oisin saanu vaan olla ja levätä. Aina on ollu jotakin muuta menoo, kivaa tosin, mutta silti. Ens viikolla on ruhtinaallisesti yks vapaapäivä, maanantai, ja sen aion viettää ihan vaan löhöillen. Neljän seinän sisällä, yksin. Niinpä...
Huomenna ois jaksettavana 9 tunnin työpäivä Hesellä, pakko yrittää saada nukutuks.
En nyt tiennyt kumpaan tekstiin kommentoisin niin kommentoin tähän.
VastaaPoistaEn oo ikinä ollut samassa tilanteessa kuin sie nyt, eli en tiie yhtään kuinka pahalta susta mahtaakaan tuntua - tekstiin kaikki paha olo kun ei varmasti suodatu. Ja hei, onneks sulla on sentään tää blogi jonne voit purkaa tätä sun huonoa oloa kirjallisesti vaikket sitä pääsiskään ihan ääneen kelleen kertomaan. Nyt varsinkin kun tunnut jatkuvasti olevan töissä on niitä uusia kontakteja uudelta paikkakunnalta vaikea hankkia, esim just niiden harrastusten kautta mistä silloin kirjoitit. Mutta oisko sun työpaikoilla semmosia henkilöitä joiden kanssa pystyisit vaikka työvuorojen jälkeen lähtemään kahville tms.? Niin saisit ainakin seuraa ja pääsisit myös tutustumaan uusiin ihmisiin (työn lomassa kun ei välttämättä ehdi).
Toivottavasti toi sun olo helpottaa pian ja varsinkin sitten kun pääset yhteyksiin poikaystäväs kanssa. Yksin on aina niin ikävä käydä vellomaan tollasia asioita kun ei vaan saa juteltua sen toisen kanssa mitenkään heti.
Olihan toi aika ajattelematon teko sun poikaystävän puolelta jättää sut yksin uudelle paikkakunnalle ennenkuin tutustut siellä keneenkään ja saat tukiverkkoa luotua ympärille, mutta kai se uskoi sun voimiin ja siihen että pärjäät.
Ja tottakai sie pärjäät. Mutta jos et enää pärjää yksin tai jaksa, niin sitten sie otat itsellesi aikaa vaikka sairausloman muodossa ja menet sinne lääkärin juttusille tai palaat tutuille seuduille, tuttujen ihmisten seuraan joksikin aikaa rentoutumaan. Älä anna ittes palaa ihan loppuun pitämällä kaiken sisällä. Aina ei pärjää yksin ja sillon pitää uskaltaa ottaa askel siihen, että saa tukea.
Paljon voimia jaksamiseen! <3
Voi miten ihana kommentti, mua alko ihan itkettää lukiessa. Tuntuu käsittämättömän hyvältä kun kannustetaan. <3
VastaaPoistaTöissä kun alkaa pikkuhiljaa tutustua ihmisiin niin siellä on mukava työporukka. Voi olla, että joskus jonkun kanssa voisinkin lähtee vaikka just kahville tai kulkee työmatkan yhdessä tms.
Mies sai onneks jo netin, mutta monestihan siellä (ainakin näin alkuun) on kaikkia opiskelijarientoja että aika vähän ehditään juttelemaan. Joka päivä on kuitenkin soitettu edes lyhyt puhelu.
Mä yritän pärjätä. Mun täytyy pärjätä! Mun yks melko hyvä kaveri sairastaa masennusta ja oon nähny, että sieltä suosta ei oo helppoo nousta. Siks mä pelkäänki vielä enemmän että mulle käy huonosti. Tiedän, mistä saan tarvittaessa apua mutta mulle on jotenkin jo niin korkee kynnys mennä juttelemaan tällasista asioista... Haluaisin kovasti lähtee moikkaa vanhempia ja siskoja mutta ainakaan seuraavaan kahteen viikkoon en pääse kun on vaan yksittäisiä vapaita. Haluaisin niin kovasti viettää vaikkapa viikon lomaa niin että voisin vaan olla ja rentoutua.
Kiitos vielä kommentistasi. Jopa tällanen melko tuntemattomalta ihmiseltä tuleva kannsutus tuntuu aivan uskomattoman hyvältä, lämmittää sydäntä ja auttaa uskomaan siihen että kyllä mä pärjään <3